Mitä pelko on?

Ajattelin vähän avata tuota blogini nimeä ja sen taustalla olevia asioita. Olen siis nuori nainen, jonka elämää on lapsesta asti hallinnut pelko. Mitä minä sitten pelkään? Ihan kaikkea.

- kuolemaa
- sairauksia
- bakteereja
- sairastumista
- hammaslääkäriä
- oksentamista ja mahatautia (tätä ehkä eniten kaikesta)
- läheisten menettämistä
- nolatuksi tulemista
- muutoksia
- yllätyksiä
- elämän yleistä hallitsemattomuutta
- pettymyksen tuottamista läheisille ihmisille
- huonoa äitiyttä ja sitä etten pärjää äitinä

näitä kaikkia minä pelkään päivittäin. Mutta ehkä kuitenkin eniten pelkään epäonnistumista. Se on hirveintä mitä tiedän. Ja epäonnistuminen linkittyy tavallaan kaikkiin pelkoihini. Pelkään epäonnistuvani äitinä ja vaimona. Pelkään, että tuotan pettymyksiä läheisilleni, että en voi kontrolloida elämäni jokaista osa-aluetta täydellisesti.

Mitä se pelko sitten käytännössä on? Päivittäisessä elämässäni pelko näkyy kalvavana, kipeänä ja ahdistavana möykkynä rinnassa, fyysisinä oireina, päänsärkyinä, pahoinvointina, tärinänä. Lisäksi tunnen jatkuvasti yleistä ahdistusta, murehdin ja huolehdin, olen usein kärsimätön ja pahantuulinen ja minusta tuntuu jatkuvasti, että elämä ei ole hallussani. Mielialani ailahtelevat ja välillä minusta tuntuu, että sydämeni yrittää ryömiä ylös nielustani. Joskus ahdistus puristaa minut tiukkaan otteeseensa moneksi tunniksi. Varsinkin öisin.

Siltä se tuntuu, mutta on täysin eri asia, miltä se näyttää ulospäin. Ulkoisesti olen itsevarma, päättäväinen ja vahva. Teen nopeasti päätöksiä, olen useimmiten hyvin tarmokas ja olen päässyt eteenpäin urallani (ja menestynytkin työssäni oikein hyvin). Varsinkin kollegani tuntevat minut ihmisenä, joka osallistuu, on aktiivinen ja innovatiivinen, kehittää mielellään kaikkea uutta ja on aina ajoissa.

Ystävistäni suurin osa kuvailisi minua varmasti vahvaksi ja luotettavaksi; olen aina ystävieni apuna, kuuntelen heidän murheensa, yritän löytää ratkaisun kaikkiin ongelmiin, halaan ja lohdutan. Täydestä sydämestäni. Mutta joskus mietin, että jos ystäväni pysähtyisivät miettimään, mitä he oikeastaan tietävät minusta, he ehkä huomaisivat, että en ikinä kerro heille mitään. Välttelen tilanteita, joissa minun pitäisi puhua itsestäni tai tunteistani, sillä pelkään, että huolella rakentamani suojamuuri romahtaa, jos avaan suuni. Niinpä kuuntelen, pohdin, analysoin ja autan muita ja ohjaan puheen äkkiä takaisin keskustelukumppanini asiaan, jos joku yrittää tulla liian lähelle.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö minulla ole ystäviä. Minulla on paljon kavereita ja läheisiä, rakkaita ystäviä, mutta valitettavasti he eivät tiedä, kuka oikeasti olen. Heille olen voimakastahtoinen tuki ja turva, auttava käsipari ja lämmin sydän.